Sain sittenkin suuni auki, ja mä ihmettelen sitä suuresti. Mulle ei tosiaankaan ole luonteenomaista puhua tunteistani ääneen... Toisaalta, päässä takoi koko ajan yksi ajatus: Jos et kerro, et saa koskaan tietää. Nyt vaan on tullut eteen toinen ongelma...
Toinenkin ihastus.
Ei niin voimakas kuin ensimmäinen, mutta kuitenkin. Yritän repiä tuon toisen tuosta irti... Mikäli yhtään itseäni tunnen, se ei ole kovin vaikeaa. Henkinen itsensä lobotomiointi ei ole vaikeaa... Yleensä. Sitä vain kääntää huomionsa muihin asioihin.
Eipä muuta voi todeta kuin otsikon tekstin: joskus käy näin. Ja sitten kun käy... Se satuttaa. Mutta jos sitä ei käy läpi, se satuttaa vielä enemmän. Ja mä aion käydä sen läpi, kokea sen tuskan taas kerran... Sen tuskan, jota olen pakoillut jo monta vuotta... Ehkä se kuuluu elämään, kärsimys. En mä ole varma.
Mä olen hyvällä tuulella tänään, vaikka tästä postauksesta nyt tulikin hivenen... Köh, synkkä... :D Anteeksi siitä.
