Randomia päivittelyä ^^

Mitäs tässä... Käyty seuraavan cossin tarvikkeet haalimassa kasaan tässä jokin aika takaisin ja syysloma vietetty. Ihan koulunkäynnin ja tulevan koeviikon kunniaksi "päätin" myös olla kipeä! Lievästi sanoen ärsyttää, mutta enpähän mä asialle mitään voikaan.

Mielenosoituskin edistyy ihan mukavasti, kiitoksia kaikki jotka olette kiinnostustanne osoittaneet! Ja vielä suuremmat kiitokset Emmille, joka lupauduit toiseksi järjestäjäksi-ilman sinua olisikin ollut mahdottomuus, keinot kun olivat jo aika vähissä :D

Bändihommat sen sijaan taisiva rysähtää kasaan. Harmittaa hivenen, mutta joskus asialle ei mitään voi. Elämä jatkuu ja sitä rataa, mulla näemmä niissä merkeissä että stalkkailen peruukkeja ympäri nettiä: "Mä tarviin ton ja ton ja ton ja ton..!". Heh.

Tosiaan, jos joku cosplayta harrastava tätä sattuu lukemaan niin mut tullaan näkemään ainakin Desucon Frostbitessa ja Tampere Kupliissa. Ensimmäisessä cossaan oman, hivenen outopersoonaisen rokkarihahmoni, toisessa Rakettiryhmän Jamesin kahden Jessien kanssa. Tarkoitus olisi ensi vuonna tulla nähdyksi myös Oopperan Kummituksena ja Fruits Basketin Ayamena (kuvat voitte toki tsekkailla sieltä kivan Googlen kautta!) ^^

Ja vielä edelliseen postaukseen osittain liittyen. Sivusto www.huumebiisit.fi tarvitsisi kävijöitä ja keskustelijoita. Tällaisia terveisiä täältä YAD-puolelta.

No, eipä kai mulla sitten muuta x) ...joskus se ulkoasukin paranee, nyt kyse lähinnä neidin omasta laiskuudesta xD

YAD!

Ensin hiukan omia kuulumisia... Viikko takaisin lauantaina olin Traconissa, jos joku tunnisti sellasen hiukan epäonnistuneen Malfoyn sieltä, niin se olin sitte minä x3 Mitään muuta erikoisempia ei ole tainnut tapahtua. Sitä normaalia elämää eteenpäin. Rahansäästöprojekti Rovaniemen reissua varten on alkanut, ja sitä rataa.

Mutta, nyt otsikon kertomaan asiaan. Liityin YAD(Youth Against Drugs)- street teamiin, ja suosittelen ehdottomasti liittymään mukaan. Tehtävät ovat helppoja, ja toiminta on hyvän asian puolesta: nuorten päihteiden- ja etenkin huumeidenkäytön ennaltaehkäisystä on siis kyse. Kun asiaa mietitään, tämä maa on muutenkin menossa täysin päin hongikkoa. Tästä voi olla seurauksena myös lisääntyvä huumeidenkäyttö, etenkin nuorison keskuudessa. Anteeksi pirujen maalailu seinille, mutta ilmiö on ollut esillä jo jonkin aikaa.

Tässä muutamia linkkejä:

www.yad.fi/streatteam
www.yad.fi
www.facebook.com/YADstreetteam (itse löysin tätä kautta)
www.yadstreetteam.wordpress.com

Siinäpä muutama! Toivoisin, että monet lähtisivät mukaan toimintaan, joka on ilmaista & hyvän asian puolesta. Peace n love!

P.S Pahoittelen edelleen tylsää ulkoasua. Kameramme ei ole yhteistyöhaluinen kanssani x__x

"Elämä ja kuolema tääl käsi kädes kulkee
todellisuus sattuu, väkistenkin silmäs sulkee
sama juttu, eri päivä, ei muutu muuks
huominen eiliseks, viime viikko viime kuuks
Markuksen oma päätös, ei tilaisuutta uutta
ei mahdollisuutta meillä menneisyttämme muuttaa
puhuminen ajallisuutta, ei hiljaisuus oo ikuisuutta
yhteiskunta sut kerrostalon katolt alas tuuppaa
kapitalistit duunaa köyhien elämästä ankeen
nuoret jo alaikäsinä väärälle tielle lankee
dokaa suomalaisen paranteen, sammuu hankeen
yksinäiset hiljaisuudes vetää auki oman ranteen
tyttöystävälle synttäripresentti ilman cashii
opintolainan lyhetämiseks diilaa assii
persaukisena jo isi aikuiseksi varttuu
poissa Matti Jylhä, piti haulikkoon tarttuu..."

Ajattelin kirjottaa tällasen pienen muistotekstin. Biisin lyriikat ovat rap-biisistä "Markus", jonka esittäjä on Avain. Tämä kohtalo määräytyi kaverilleni, jonka olen tuntenut neljä vuotta.

Emme olleet kuin hädin tuskin kavereita, mutta se riitti. Kolme vuotta rinnakkaisluokalla, seitsemännen luokan kaikki englannintunnit hän istui vieressäni, ja halipäivänä halasi. Mutta nyt... Kaikki pysähtyi eilen, Markuksen ammuttua itsensä.

Hänestä ei koskaan huomannut, että jokin olisi ollut huonosti. Valmis kaikkeen, pirteällä päällä, ja heitti läppää tuon tuostakin. En voi ymmärtää, että tämä ihminen on nyt poissa. En ainakaan sitä, että hän kuoli oman käden kautta. Hän oli viimeisimpiä ihmisiä, joiden koskaan arvelin tekevän tämän.

Sain tietää asiasta eilen illalla. Siitä lähtien olen itkenyt, enkä ole nukkunut. Ja olen ihminen, joka ei itke koskaan. Ei ainakaan muiden nähden. Mutta tämä... Tämä aiheutti sortumisen. Horjutti. Markus oli valmis auttamaan muita. MIKSEI KUKAAN AUTTANUT HÄNTÄ???

Olisiko hänet voitu pelastaa, sitä en tiedä. Elämä osoitti taas raadollisen puolensa... Rest in peace, Markus. Olet meille monille tärkeä. Mä halusin vaan sanoa tämän, vaikket tätä voi enää lukeakaan... :'(

"Markus, saat kyyneleet mun silmiin
mietin menneisyyttä, katson ylös pilviin
liian aikasin poistuu liian moni nuori
teille kaataa huikkaa koko Roihuvuori
Markus, et pysty läheisiäs auttaa
hyödytönt on lähtee oman käden kautta
liian aikasin poistuu liian moni nuori
teille kaataa huikkaa koko Roihuvuori"

<3

Back to school.

Tai no, huomenna. Lukio alkaa, eikä mulla oikeestaan oo mitään sitä vastaan. Mitä yhtään olen kattonu ni luokka on suhteellisen hyvä, ei valittamista.

Tänään sitte kävinki Myllyssä ostelemassa hiukan... No, ei koulutarvikkeita, mutta välttämättömyyksiä. Vaatteita ja sen sellaista. Kolmas Mötley Crüe-paita ja jokin random T-paita Seppälästä tarttuivat mukaan arkivaatetukseen. Juhla-asuun (serkun häät tulossa) mä ostin asusteiksi mustat sulkakorvikset & hopeisia rannerenkaita. Eivätkä olleet edes pahan hintaisia... Ja löysin myös kolmella eurolla levyn niinkin mahtavalta bändiltä kuin 51Koodia! En toki ollut etsinyt kyseistä kiekkoa kuin vuoden verran... Mustat Sydämet on siis levyn nimi.

Joo... Samalla mietin että vois piristää tämänkin blogin ulkoasua hivenen :D No, heti kun kameran kaapeli löytyy & kamera itsessäänkin toimii kunnolla, voisin tämänkin idean toteuttaa :DD

Ja kerranki postauksesta huomaa millä tuulella minä oon. Huomasinpahan vain :D

Joskus käy näin.

Sain sittenkin suuni auki, ja mä ihmettelen sitä suuresti. Mulle ei tosiaankaan ole luonteenomaista puhua tunteistani ääneen... Toisaalta, päässä takoi koko ajan yksi ajatus: Jos et kerro, et saa koskaan tietää. Nyt vaan on tullut eteen toinen ongelma...

Toinenkin ihastus.

Ei niin voimakas kuin ensimmäinen, mutta kuitenkin. Yritän repiä tuon toisen tuosta irti... Mikäli yhtään itseäni tunnen, se ei ole kovin vaikeaa. Henkinen itsensä lobotomiointi ei ole vaikeaa... Yleensä. Sitä vain kääntää huomionsa muihin asioihin.

Eipä muuta voi todeta kuin otsikon tekstin: joskus käy näin. Ja sitten kun käy... Se satuttaa. Mutta jos sitä ei käy läpi, se satuttaa vielä enemmän. Ja mä aion käydä sen läpi, kokea sen tuskan taas kerran... Sen tuskan, jota olen pakoillut jo monta vuotta... Ehkä se kuuluu elämään, kärsimys. En mä ole varma.

Mä olen hyvällä tuulella tänään, vaikka tästä postauksesta nyt tulikin hivenen... Köh, synkkä... :D Anteeksi siitä.

Ikävä.

Ikävä. Tuo tunteista vittumaisin- etenkin kun se sekoittuu rakkauteen. Rakkauteen, jota en koskaan voi kertoa. Ja se tässä vituttaakin!

Nyt kun asia tuli puheeksi, niin jatketaan samaa linjaa. Moni voi sanoa ikävöivänsä jonnekin maahan, jotakuta sukulaistaan, jonkin bändin näkemistä. Mutta rakkauteen sekoittunut ikävä on monin verroin haavoittavampaa, ainakin omasta mielestäni. Se repii sydämen (tai pikemminkin aivojen tunnelohkon) kappaleiksi. Juuri kun pääsin lupaamasta, etten enää ikinä ihastu saati rakastu...

Tein saman virheen ja kadun sitä nyt.

Rakkauttako? Kyllä. Sitäkin voi katua, etenkin jos se vaikuttaa toivottomalta...

AAAAARRGHHHH!!!!!

Olin tuossa taannoin muuten katsomassa Mötley Crüetakin. Hyvän keikan vetivät, kuten myös Crashdïet ja Hardcore Superstar. Täysin asian vierestä oleva loppukaneetti, mutta väliäkö tuolla? En uskoisi...

Mama, I´m coming home!

Tai no, ainakin piakkoin.

Mä olen majaillut Turussa tämän viikonlopun. Ei ollut huono idea tulla tänne koko viikonlopuksi. Löysin kuin löysinkin vielä yhden hyvän bändin: Philadelphia Dynamiten. Lievä kateus pääsi iskemään. Pitäisi kai treenata soittelua enemmän.

Home Style Surgeryn veto oli... Tajunnanräjäyttävä. Se on ainut sana, jolla voin keikkaa kuvailla. Olisi räikeä aliarviointi puhua loistavasta keikasta.

Eilen näin myös Reckless Loven. Pitkästä aikaa. Tällä kertaa sain sentään nimmarit ja yhteiskuvia, toisin kuin viimeksi. Se oli oman kärsimättömyyteni syytä, mutta kokemus opettaa.

Näin myös pari tuttua bussikuskia ja serkkuni, jonka olemassaolosta sain tietää vasta puolisen vuotta sitten.

Eipä tässä kai muuta. Parin tunnin päästä bussiin, sitten se onkin home, sweet home...

Englannintunnilla kehittyneitä mietteitä...

Pakko myöntää; on harvinaisen mielenkiintoista kuunnella ympärillä istuvia ihmisiä & heidän juttujaan joistain peleistä (ja ei mitään tietoa, mistä peleistä puhutaan-niin hyvin en ole kärryillä). Pää särkee, on liian lämmin. Ihme kyllä ei kumminkaan vituta. Ensimmäinen kerta pieneen hetkeen.

Se liittyy kenties tulevaan viikonloppuun, ja peruskoulun loppumiseen. Toisaalta se on myös lievästi hämmentävää. Sen huomaa jo tämän tekstin ristiriitaisuudesta. Selkeimpänä tunteena on kuitenkin helpotus; vihdoin ja viimein pois täältä. Viimeiseen kahteen ja puoleen vuoteen en oikeastaan ole muuta odottanutkaan.

Samalla, kun kuuntelen keskusteluja & mietin omiani, teen suunnitelmia kesään liittyen. Kaikki kuitenkin kannattaa pitää vielä avoimena. Alkusyksy on kuitenkin varma, ja sen ohjelma. Mutta se ei vielä ihan kaikille kuulu. Vain hiukan yli parikymmentä ihmistä tietää tästä, johtuen siitä, että he kuuluvat tähän. Heheh.

(On muuten mielenkiintoista kirjoittaa, kun eräät lukevat olkapääni takaa... :D)

Seuraavalla tunnilla on liikuntaa. Beach volleyta. Toivottavasti en saa pallosta päähäni... Se voisi toisaalta tehdä ihan hyvää, mutta en välttämättä halua virua aivotärähdyksen vuoksi kotona sen sijaan, että olisin Turussa kuuntelemassa bändejä. Home Style Surgerya menen pääasiassa katsomaan, mutta miksi en tsekkaisi tapahtumaa muutenkin? Ei se suuri vaiva ole- ja mielenkiintoisia bändejähän saattaa hypätä eteen. Toivottavasti ei ihan kirjaimellisesti.

Jos sitä nyt vaikka vaivautuisi tekemään jotain muuta kuin selostamaan sekalaisia mietteitään. Korvatulppien hankkiminen voisi olla tehtävä nro 1... :D

Miksi?

Tuo sana alkaa pikkuhiljaa ottaa mua päähän. Miksi ei sitä ja miksi ei tätä. Mulla on mennyt hermot toistamiseen kaikenlaiseen jankuttamiseen, jossitteluun ja sitä rataa, että olen jo sulkenut korvani siltä. Enkä silti voi olla kuulematta sitä- saati huomaamatta, että itse olen välillä täysin samanlainen. Miksi ei sitä ja miksi ei tätä, miksen saa mennä tuonne ja mikä estää tämän. Ei täällä kukaan pyhimys ole. Perkeleenmoisia idiootteja tässä ollaan, jos suoraan sanotaan. Enkä vähiten minä itse.

Kun sydäntä lähellä on tuo punk- ideologia, sitä tekisi välillä vain mieli ottaa hatkat. Olla oman itsensä hallitsija. Ja kun estän sen, kysyn itseltäni: Miksi teen näin? Entä jos tekisinkin niin? Miksi ja miksi, jos ja jos. Kenties mulla on ihan hyvät syyt siihen. Ei mulla ole mitään hyvää syytä kadota tai häipyä noin vain. Jotkut tosin väittävät, etten ole aina täysin läsnä. Minkäs sille voi, että välillä uppoaa ajatuksiinsa. Sitä sattuu itse kullekin.

Täysin aiheesta ohi: kuka idiootti keksi homofobian? Itse olen hetero, mutta se ei silti tarkoita, että mä olisin homofoobikko tai mulla olisi jotakin heitä vastaan. Ihmisiähän hekin ovat. Ja silti heitä syrjitään ties minkä varjolla. Niin kuin gootteja tai uskovaisiakin, samalla tavoin. Rääh.

Pahoittelen hivenen sekavaa postaustani. Puran tänne ajatukseni, en järjestele niitä tai mieti, onko niissä järkeä. Kaikkea en koskaan kerro kenellekään. En koskaan tule kertomaan ihastukselleni, kuinka paljon hänestä välitän. En myönnä sitä edes itselleni. En koskaan tule kertomaan itsestäni mitään kovin henkilökohtaista. Tekstin mukaisesti: miksen? Vastaus 1: kaikkia ei kiinnosta. Vastaus 2: mulla on myös oikeus itsenäisyyteen ja salaisuuksiin. En mä mitään erikoista sisälleni kätke... Vain ja ainoastaan tunteet, joiden olemassaolon sitkeästi ohitan...

Sekalaisia pohdintoja ja sotkuisia ajatuksia.

Otsikosta ei sitten revitä mitään kaksimielistä, kiitos.

Mua on jo pitempään ottanut päähän jokin. Kunhan vain tietäisi, mikä. Ehkä oma toimettomuus, saattaa olla. Ehkä se on vaan tämä ysiluokan loppu. Kun tuntuu, että jokin elinvaihe olis eletty ja olis pakko alottaa uus. Ja lukiohan meinaa uutta alkua, oikeastaan. Sitte syksymmällä. Voi alottaa taas kaiken, puhtaalta pöydältä.

Mä en ole vielä päättänyt, onko se hyvä vai paha asia.

Tätä kirjoittaessani mun päässä soi HB: n "Perkeleitä". On muuten hyvä biisi. Suosittelen. Laittaa miettimään, miten naurettavaksi tää maailma on mennyt ja millä perusteilla tietyt asiat leimataan syntisiksi tai sairaiksi. Tai niin mä sen biisin lyriikat itse näen. Käsittäkää te niin kuin te parhaaksi näette. Mä käsitän ne niin.

Tää kaikki pistää miettimään ihan kunnolla tulevaisuutta. Mitä mä haluan tehdä, millainen olla. Siitä se sekavuus. Toisaalta mä haluaisin elää hetkessä, ihan vain välittömästi. Mutta toisaalta on tehtävä suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Se alkoi yhteishausta, ja jatkuu yhä edelleen. Ei ihminen voi vielä kunnolla 15-vuotiaana päättää, mitä haluaa tulevaisuudeltaan. Ei sitä kukaan koskaan tiedä kunnolla. Jos täysin filosofoinniks laitetaan ni elämä on tavallaan ku palapeli. Se pätee sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Voi sitä aina suunnitella, missä ajassa sen saa valmiiksi ja ehyeksi, mutta suunnitelmat voivat romuttua. Ja jos tekee virheen, niin aika harvoin sitä kukaan muu on tekemässä kuin itse. Sillon on palattava taaksepäin ja fiksattava se. Vasta sitten voi jatkaa eteenpäin. Ja valmis se on vasta sitten ku me heitetään lusikka nurkkaan, se on täysin sellainen millaseks me on se tehty.

Mutta joo. Mun filosofointini ei välttämättä ole mitään maailman hohdokkainta. Mä taidan nyt keskittyä siihen mitä alunperin teinkin... Lyriikoiden kirjoittamiseen...

Sunnuntai...

   Sunnuntai... Sitä voisi olettaa, että on helvetin tylsä ja masentava päivä. Masentava kenties, mutta tylsä ei lähellekään (ja masentavuuskin vain ja ainoastaan sen vuoksi, että kyse on sunnuntaista...). Tai no, ei sitä joka päivä läheskään lennä naamalleen suohon...

   Ei voi silti kiistää, ettei ottaisi päähän. Pääsin juuri lupaamasta itselleni, etten enää aloita elämästäni kertovaa blogia. Näin kävi. Aloitin alusta. Unohdin The Way I Thinkin tunnukset (hups), mutta sekin blogi on edelleen olemassa osoitteessa http://basssatan.blogspot.com. Ei ketään varmaankaan kiinnosta, missä olen hortoillut silloin tällöin. Siksipä kirjaankin tänne satunnaisesti omia aatteitani ja muita pohdintojani, kuten esimerkiksi juuri nyt.

   Hitto.

   Päähän ei käytännössä katsoen tule mitään. 

   Sain juurikin valmiiksi toisen novellini. Osoite on http://metalhead96.blogspot.com, jos kiinnostaa käydä katsomassa. Ei tämän touhun mainostukseksi pitänyt mennä. No, antaa olla. Kenties lähden tästä nyt kehittelemään uusia ideoita niin kappaleisiin kuin tarinoihinkin.

   Kaiken lisäksi voisi olla ihan älykästä lukea noihin kokeisiinkin... Hups.